17.5.2011

Ratamestari vai ratamestaaja? Valmentaja vai mukava viihdyttäjä?

Siinäpä pulma meille kaikille ratamestareille ja valmentajille.

Tässä on mietteitä sekä esteseminaarin (2011) että Morriksen kurssin perusteella.

Esteseminaarissa painotettiin ratamestarin roolin tärkeyttä ratsastajien ja nuorten hevosten kehityksessä. Ratamestarin tulee hallita hommansa niin, ettei varsinkaan nuorille hevosille aiheuteta ongelmia radalla vaan viedään kehitystä eteenpäin koko kehityskaaren ajan. Hevoselle tuodaan haasteet yksi kerrallaan, jolloin ne on helppo kohdata. Mutta tietävätkö kaikki ratamestarit mitä nämä haasteet ovat ja milloin rata on hevoselle kehittävä? Esteseminaarin järjestäjät olivat onnistuneet löytämään monelle lajin konkarillekin uutta asiaa, nimittäin hevosen näkemisestä. Itselleni luento hevosen näöstä oli erittäin hyödyllistä tietoa, joka auttaa taas enemmän ymmärtämään hevosten käyttäytymistä.

Pienten luokkien kohdalla (110 cm ja alle) painotettiin, että mielummin paljon nollia kuin hylättyjä. Varsinkin aluetasolla tulisi ratojen olla helppoja. Tästäpä heräsikin ajatus, jos ratsastajalla ei ole tarpeeksi kokenutta valmentajaa auttamassa luokkavalinnoissa, niin löytäväthän ratsastajat oikeisiin luokkiin? Toki olen täysin samaa mieltä, että alueratojen tulisi olla kehittäviä ja miellyttäviä hevosille.

Samalla minä peräänkuulutan tyyliluokkia! Varsinkin seura- ja aluetasolle. Tämä kannustaisi opettajia ja valmentajia satsaamaan oppilaidensa esteratsastuksen perustaitojen kartuttamiseen ja innostaisi opettajia kouluttautumaan tässä asiassa lisää. Kaikkien ratsastuksen opettajien toivoisin saavan koulutusta tyyliluokkien arvostelua varten ja kannustusta tyyliluokkien järjestämiseen jo tallikisoissa.

Tässä samalla haluan herättää keskustelua esteratsastuksen perusopetuksen tasosta. Samoin kuin ratamestarit, myös opettajat ja valmentajat ovat tärkeässä roolissa suomalaisen esteratsastuksen kehityksen edistäjinä.
Opetetaanko opettajille ja valmentajille tarpeeksi esteratsastuksen opettamista? Onneksi jokainen voi viisastaa itseänsä perehtymällä George Morriksen oppeihin kirjoista, nyt myös suomenkielellä. Ja on todella mahtavaa, että itse Morris jaksaa vuosi toisensa jälkeen tulla jakamaan oppejaan tänne Suomeen!

Morris on esteratsastuksen ja hevosten koulutuksen huippuammattilainen (tämä on liian lattea sanonta Morriksesta), jonka sanomaa tulisi jokaisen opettajan ratsastuksen lajista riippumatta kuunnella korvat hörössä! Morris vaatii hevosille oikeanlaista kohtelua, hevoset tulee kouluttaa kärsivällisesti ja pitkämielisenä. Hevosille ei saa suuttua! Morris sanoikin: älä KOSKAAN suutu hevosellesi, suutu poikakaverille.

Taitavan ratsastajan erottaakin siitä, että hän hallitsee omat tunteensa hevosen selässä, vaikka tilanne ei olisi helppo. Oikeanlaiset toistot ja apujen oikein ajoitettu myötääminen, hevosen jumppaaminen erilaisilla este- ja sileän tehtävillä saavat hevoset joustaviksi ja pehmeiksi. Mutta asiassa on myös toinen puoli, jos ratsastaja on jäykkä ja taistelee hevostaan vastaan, niin hevonenkaan ei voi olla muuta. Ratsastajien on koulittava oma istuntansa palikka palikalta kuntoon, jotta apujen käyttö voi olla pehmeää ja oikein ajoitettua.

Morris moittii nykyajan muoti-ilmiöitä kuten ylitaipuneena, kuolaimen takana ratsastusta. Ratsastajan tulisi kantaa aina käsiään, myös silloin kun hevonen nostaa päätään. Hevonen laskee päänsä alas, kun se käyttää takaosaansa oikein, kädellä ei saa yrittää vetää päätä alas.

Omasta mielestäni meidän tulee kuunnella Morrista! Mielestäni esteratsastusta matalilla tasoilla tulisi ohjata enemmän tyyliratsastuksen suuntaan, jotta opettajat jaksaisivat opettaa perusasioita oppilailleen. Kilpailut ja ratojen vaatimukset ohjaavat opettajien ja valmentajien toimintaa.

Karkeasti sanottuna perustasolta yritetään nykypäivänä oikaista seuraavalle tasolle ilman tarpeeksi huolellisesti rakennettua pohjaa. Halutaan hypätä (tai kenties hypyttää) isoja esteitä, niin kuin se olisi osaamisen mittari. Hyvä hevonen hoitaa hypyt huolimatta huonosta ratsastajasta. Ratsastajahan ei opi muuta kuin selviytymään omalla tyylillään, siinä ei ole ratsastuksen kanssa juurikaan tekemistä.

Esteratsastus, ja ratsastus ylipäätään, on taitolaji, jossa jokainen yksityiskohta on hiottava huolella, jotta kehitys ei pysähdy siinä vaiheessa, kun oikeasti pitää osata ratsastaa ja olla hevosen apuna. Me perustasoa opettavat opettajat saammekin katsoa itseämme peiliin: miksi meillä on niin vähän isompien luokkien hyppääjiä. Mutta kyllä se on myös ratsastajista kiinni, onko sitkeyttä tehdä töitä perusasioiden eteen vai halutaanko saada kaikki ja heti. Onko ratsastajilla nöyryyttä ottaa vastaan opetusta, jota he oikeasti tarvitsevat?

Pekka Mäkelä ansaitsee meidän leveysasteella valtavan kiitoksen tekemästään työstään, jota hän on jaksanut vuosikymmenten ajan tehdä. Hän on hionut ratsastajien ja hevosten kanssa yksityiskohtia. Hänen valmennettavanaan olevat ovat sitoutuneet noudattamaan systeemiä ja se on yksi menestyksen kulmakiviä: täytyy olla systeemi, jota noudattaa. Ratsastajat luottavat Pekkaan. Niin sen täytyy mennä, ratsastajan on luotettava valmentajaansa.

Systeemin merkitystä painottaa myös Morris. Noudatetaan systeemiä, ei muuteta vähän väliä toimintatapoja ja hiotaan yksityiskohtia. Tehdään asia yksinkertaiseksi sekä hevoselle että ratsastajalle.

Jos Morris saadaan vielä ensi vuonna Suomeen, niin minä en halua halua olla sieltä pois. Haluan imeä kaiken sen tietotaidon ja ajatusmaailman, mitä Morris ratsastukseen on tuonut. Hevoset kiittävät Morrista, koska jos ratsastat kuten hän ja kuten hän opettaa, niin et voi olla huono, jäykkä ja vaikea ratsastaja hevosen mielestä. Morris käski meitä kopioimaan hänen tapaansa, niin ainakin minä teen! Meidän on kuunneltava mestareita ja pyrittävä tekemään kuten he. Turha pyörää on uudelleen keksiä.

Esteiden opetuksessa voidaan mennä hyvän keskitien lisäksi ainakin kahta eri reittiä: liian varovaisesti, jolloin ratsastajien eteneminen on hidasta, mutta varmaa, ja noin 70 vuotiaana ratsastaja on uransa huipulla. Tai sitten toista ääripäätä, jolloin eteneminen tiettyyn pisteeseen asti (80-120 cm luokkiin, riippuu ratsastan (hullun)rohkeudesta) on tosi nopeaa, mutta siihen se sitten pysähtyykin.

Hyvä niin, että huipulle halutaan, mutta ei saa unohtaa, että ratsastus on taitolaji, jossa oikaisuista korkeammalle tasolle kärsijäksi joutuu poikkeuksetta hevonen, mutta myös ratsastaja saattaa menettää terveytensä tällaisessa hölmöilyssä. Morris painottikin, että ratsastus on vaarallinen laji, jonka vuoksi on tärkeää, että asiat tehdään huolella ja kurinalaisesti.

Vastikään sain palautetta ratojeni tasovaatimuksista kansallisissa kisoissa, että kolmoissarja on liian haastava tehtävä 130 cm tasolla, varsinkin kun kyseessä oli kauden ensimmäinen kilpailu. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaativissa luokissa tulee olla tehtävät sen mukaiset. Ei kouluratsastuksessakaan ratsasteta KN special luokkaa vaativa B tasolla, sen takia, ettei tänä päivänä ole ratsukoita VaB tasolle. Eli kun korkeus nousee, se tarkoittaa samalla tehtävien vaatimusten nousua, ei pelkästään korkeuden nousua.

Perustehtäviä 130 cm tasolla ovat helpohkot kolmen esteen suhteutetut etäisyydet ja helpohkot kolmoissarjat. Sen takia meillä on valmentajat, että he valmistelevat ratsukot näihin tehtäviin, joita ratamestarit vaativat kisoissa. Lisäksi olisi hyvä jos sekä kotivalmentaja että muut ratsastajan valmentajat voisivat tehdä rakentavaa yhteistyötä keskenään.

Olisi todella hyvä järjestää keskustelutilaisuus opettajien, valmentajien, ratamestareiden ja ratsastusvaikuttajien kesken, jossa haetaan linjausta näihin asioihin. Siten saamme omat Granlundimme nousemaan myös ratsastuksen parista! Vielä täytyy sanoa, että ihanaa leijonat ihanaa! Leijonien imussa on hyvä myös meidän ratsastajien nousta pienestä maasta maailman huipulle, kuten muutamat maamme huiput ovat jo tehneet!